Stereotyyppinen runoilija

Nicholas Carr on kirjoittanut siitä kuinka Internet muun muassa muovaa aivojamme, muistiamme ja keskittymiskykyämme. Se on saanut elimistössämme aikaan fysiologisia muutoksia, joita emme ehkä itse tule huomanneeksi. Se on muovannut käyttäymistämmekin – television kanavasurffailu on muuttunut saittiselaamiseksi. Uutiset pikemminkin selataan kuin luetaan. Kaikki tapahtuu nopeasti.

Runoilija ja kirjailija Miki Liukkonen on onnistunut luomaan ympärilleen imagon, jonka voi sukkelasti mieltää stereotyyppisen runoilijan imagoksi: nuori tai nuorehko renttu, jonka elämän täyttää alkoholi- ja ihmissuhdeongelmat, syvälliset lausunnot ja mietinnöt uivat punaviinin hajuisissa kirjallisissa salongeissa ja kantakaupunkien olutravintoloissa kuin kotonaan. Stereotyyppinen runoilija on  penttisaarikoskimainen tai artomellerimäinen baskeria käyttävä hahmo – loisteliaalla kirjoittamisellaan he saavat paljon anteeksi ja ymmärrystä selkäänsä. Joku jopa saattaa tulla tokaisseeksi "pojat ovat poikia" katsellessaan stereotyyppisen runoilijan surullisenkauniin hahmon surkeahkoa elämänhallintaa.

Tuollainen käsitys on samalta ajalta kanavasurffailun kanssa. Siinä on kysymys korkeintaan stereotyyppisen runoilijan haamusta, se ei vastaa enää tätä päivää. Nykyajan stereotyyppinen runoilija on oikeastaan samanlainen kuin stereotyyppinen romaanikirjailijakin, tai stereotyyppinen toimistotyöläinen.

Nykyajan stereotyyppinen runoilija asettuu mukavasti työpöytänsä taakse, ottaa oheen mukillisen vihreää teetä tai kupillisen suodatinpussin läpi valunutta Saludoa ja nostaa läppärin kannen ylös, jos se alas oli laskettu. Kirjoitusohjelman käynnistellessä itseään stereotyyppinen runoilija saattaa kaivaa olkalaukustaan muistikirjantapaisen, venytellä sormiaan ja ajatella sellaisia syvällisiä asioita kuten mihin aikaan huomenna täytyy herätä että lapsi ehtii kouluun yhdeksäksi, entä jos huomenna tekisi kaksipäiväistä ruokaa, vaikkapa makaronilaatikkoa, kunpa naapuri hiljentäisi radiota jota soittaa kerrassaan tarpeettoman kovalla volyymilla omassa keittiössään. Kainalotkin haisevat, mutta suihkuun ei jaksaisi mennä.

Hän klikkaa auki käsikirjoitustiedoston, jonka on nimennyt joko jollakin nopeasti päähän tulleella työnimellä tai sitten yksinkertaisesti vain "nimetön 3". Hän selaa pari ensimmäistä sivua/runoa, on niihin jokseenkin tyytyväinen kuten aina, muttei tunne mielihyvää, kulkee hiljalleen eteenpäin kohti tyhjää sivua. Sinne päästyään hän avaa Internet–selaimen, klikkaa Youtuben auki ja alkaa katsoa jotakin musiikkivideota.

Itse olen jäänyt erityisen pahasti koukkuun Kosketuksessa -ohjelmasarjan keikkataltiointeihin. Ne näytettiin aikoinaan Ylen Teema-kanavalla. Yksi jakso kestää keskimäärin viisikymmentä minuuttia eikä minulla ole minkäänlaista ongelmaa tapittaa sitä yhtä kyytiä alusta loppuun. Nicholas Carr oli väärässä.